
Valokuvien säilytys kotona ratkaisee, ovatko suvun kuvat vielä 50 vuoden päästä katsottavia vai haalistuneita, tahmeita ja käpristyneitä. Tämä artikkeli on niille, joilla on laatikollinen vanhoja paperikuvia, isovanhempien albumeita tai uusia ammattivedoksia ja jotka haluavat tietää, miten kosteus, valo ja oikeat arkistokotelot pitävät kuvat kunnossa. Hyvä uutinen on, että suurin osa vaurioista estetään edullisesti, kunhan kuvat ovat oikeassa paikassa ja oikeissa materiaaleissa.
Mikä valokuvia oikeasti vahingoittaa
Valokuva on kerrosrakenne. Siinä on paperi tai muovi, sideaine (yleensä gelatiini) ja kuvan muodostava hopea tai väriaineet. Kukin kerros reagoi ympäristöön omalla tavallaan, ja siksi vauriot näkyvät niin eri tavoin.
Gelatiini imee kosteutta ja turpoaa. Väriaineet haalistuvat valossa ja lämmössä. Hopea hapettuu ilman epäpuhtauksista ja happamista materiaaleista, jolloin mustavalkokuvan reunoille tulee sinertävä, peilimäinen kiilto. 1970- ja 1980-lukujen värikuvissa näkyy tuttu punertava sävy: syaani väri on haalistunut nopeammin kuin muut, ja koko kuva on kääntynyt magentaan.
Kosteus ja lämpötila – valokuvien säilytys kotona alkaa paikan valinnasta
Kokenut konservaattori katsoo ensin, missä kuvat ovat. Vasta sitten hän katsoo, missä ne ovat. Sopiva suhteellinen kosteus on 30-50 % ja lämpötila mieluiten alle 20 astetta. Vielä tärkeämpää on vaihtelun välttäminen, koska jatkuva turpoaminen ja kutistuminen halkaisee emulsiota ja käpristää vedoksia.
Suomen olosuhteet tekevät tästä hankalaa. Talvella lämmitetyn asunnon kosteus voi pudota 10-20 prosenttiin, ja loppukesästä se nousee helposti yli 60 prosentin. Pahimpia paikkoja ovat kylmä ullakko, kellari, kylpyhuoneen tai saunan vieressä oleva vaatehuone ja talvella lämmittämätön kesämökki. Mökin aitassa säilytetty albumi saa vuodessa enemmän kosteusrasitusta kuin sisätiloissa vuosikymmenessä.
Paras paikka on yleensä makuuhuoneen tai olohuoneen sisäseinän vierellä oleva kaappi. Ulkoseinä voi talvella kylmetä ja kerätä kosteutta. Digitaalinen kosteusmittari maksaa 10-25 € ja kertoo ensimmäisen vuoden aikana, kuinka paljon kaapin olosuhteet vaihtelevat.
Kosteuden yli 65 %:n pitkäaikainen vaikutus näkyy homeena ja kuvien liimautumisena toisiinsa. Jos laatikosta löytyy kuvia, jotka ovat tarttuneet kiinni, niitä ei pidä irrottaa väkisin. Vauriot ovat silloin peruuttamattomia, ja kuvat kannattaa viedä ammattilaisen arvioitavaksi.
Valo haalistaa nopeammin kuin moni arvaa
Auringonvalon UV-säteily on pahin, mutta myös tavallinen huonevalo kuluttaa väriaineita vähitellen. Aurinkoisella seinällä kehyksessä ollut 1980-luvun värikuva voi menettää selvästi värejään 5-10 vuodessa. Albumissa pimeässä säilytetty kuva samalta filmirullalta näyttää edelleen lähes alkuperäiseltä.
Vedostekniikalla on merkitystä. Valokuvaamon pigmenttimusteilla tehdyt fine art -vedokset ja nykyiset kemialliset värivedokset kestävät huomattavasti paremmin kuin edulliset väriainepohjaiset mustesuihkutulosteet. Erot avataan tarkemmin artikkelissa valokuvavedoksen paperilaaduista. Seinälle menevistä tärkeistä kuvista kannattaa teettää kopio ja säilyttää alkuperäinen pimeässä. UV-suojattu kehyslasi lisää kehystykseen tyypillisesti 20-60 €, mutta kuva kannattaa silti ripustaa pois suorasta auringonvalosta.
Arkistokotelot ja materiaalit – mihin kuvat laitetaan
Arkistokelpoisuus on mitattava ominaisuus. Kuvien kanssa kosketuksiin tulevien materiaalien pitäisi läpäistä PAT-testi (Photographic Activity Test, ISO 18916). Testillä varmistetaan, ettei materiaali reagoi valokuvan kanssa. Pakkauksessa lukeva pelkkä ”hapoton” ei vielä kerro, sopiiko materiaali valokuville.
Hyviä vaihtoehtoja ovat PAT-testatut paperikuoret, polyesteri-, polypropeeni- ja polyeteenitaskut sekä hapottomasta kartongista tehdyt arkistolaatikot. Tasku on läpinäkyvä, joten kuvaa voi katsoa koskematta siihen. Paperikuori taas päästää kosteuden kulkemaan, mikä on etu vaihtelevissa oloissa. Sata kuvataskua maksaa noin 15-35 € ja kunnollinen arkistolaatikko 20-50 €. Sukualbumin pelastamiseen se on vähän.
Paljon useammin vaurio johtuu väärästä materiaalista kuin unohtamisesta. Kotiarkistoista löytyvät virheet toistuvat:
– Magneettialbumit eli 1970-1990-lukujen tarra-albumit, joiden liima kellastuu ja kiinnittyy kuvaan pysyvästi
– PVC-muovitaskut, joista erittyy kuvia vaurioittavia yhdisteitä (tunnistaa usein voimakkaasta ”muovin” hajusta)
– kuminauhat, paperiliittimet, niitit ja teippi
– kuulakärkikynällä tai tussilla kirjoitetut merkinnät kuvan takana
– kenkälaatikot ja puiset laatikot, joiden happamat materiaalit kellastavat kuvia
Merkinnät tehdään pehmeällä lyijykynällä (esim. 2B) kevyesti kuvan takareunaan. Toinen hyvä tapa on kirjoittaa tiedot kuoreen eikä kuvaan lainkaan. Magneettialbumin kuvia ei kannata repiä irti. Jos kuva ei irtoa kevyesti, se on parempi digitoida paikallaan.
Negatiivit ja diat tarvitsevat omat huomionsa
Negatiivit ovat usein arvokkaampia kuin vedokset, koska niistä saa uusia kuvia. Ne säilytetään liuskoina omissa taskuissaan, ei rullalla eikä irrallaan kirjekuoressa. Asetaattifilmi voi alkaa hajota niin sanotussa etikkasyndroomassa: filmi haisee etikalta, käpristyy ja kutistuu. Hajoava filmi kiihdyttää muiden filmien vaurioita, joten se erotetaan heti muista ja digitoidaan ensimmäisenä.
Ennen 1950-lukua otettu nitraattifilmi on oma erikoistapauksensa. Se on helposti syttyvää eikä sitä pidä säilyttää kotona lämmönlähteiden lähellä. Jos isovanhempien jäämistöstä löytyy hyvin vanhoja negatiiveja, niiden tunnistaminen kannattaa jättää ammattilaiselle.
Yleinen myytti: digitoinnin jälkeen originaaleilla ei ole väliä
Digitointi on erinomainen varmuuskopio, mutta se ei korvaa originaalia. Tiedostomuodot, tallennusmediat ja palvelut vaihtuvat 5-10 vuoden välein. Sen sijaan oikein säilytetty mustavalkovedos voi kestää yli sata vuotta. Monelta 2000-luvun alun CD-levyltä ei jo nyt saa tiedostoja luettua.
Toimiva ratkaisu on molemmat: alkuperäiset arkistokoteloihin ja digitaaliset kopiot vähintään kahteen paikkaan, esimerkiksi ulkoiselle kovalevylle ja pilvipalveluun. Valokuvaamot tekevät skannausta ja entisöintiä, ja vanhojen valokuvien digitointi kannattaa tehdä ennen kuin vauriot pahenevat. Valokuvaamo myy palvelua ja vedoksia, ei skannereita. Jos haluaa digitoida itse, laitteet ostetaan kamera- tai elektroniikkakaupasta.
Toinen sitkeä uskomus koskee puuvillahanskoja. Museoalalla suositaan nykyään nitriilikäsineitä tai puhtaita ja kuivia käsiä, koska puuvillahanska heikentää tuntumaa ja kuvat lipsuvat helpommin sormista. Kuvaan tarttuva rasvainen sormenjälki on kuitenkin pysyvä, joten kuvat käsitellään aina reunoista.
UKK
Voiko valokuvia säilyttää kellarissa, jos se on viileä?
Yleensä ei. Suomalaisissa kellareissa kosteus nousee kesällä usein yli 60 prosentin, mikä altistaa kuvat homeelle ja liimautumiselle. Viileys auttaa vain, jos myös kosteus pysyy tasaisena 30-50 prosentissa.
Pitääkö vanhat albumit purkaa?
Vain jos materiaali vahingoittaa kuvia, kuten magneettialbumeissa ja PVC-taskuissa. Perinteinen kartonkisivuinen albumi on usein historiallisesti arvokas kokonaisuus, ja se kannattaa säilyttää ehjänä arkistolaatikossa ja välilehdet hapottomalla paperilla suojattuina.
Riittääkö silikageeli kosteuden hallintaan?
Silikageelipussit auttavat suljetussa laatikossa tilapäisesti, mutta ne kyllästyvät ja ne pitää kuivata tai vaihtaa säännöllisesti. Pysyvä ratkaisu on paikka, jossa kosteus ei vaihtele voimakkaasti.
Viimeinen käytännön vinkki
Aloita yhdellä laatikolla, älä koko kotiarkistolla kerralla. Valitse sisäseinän vierellä oleva kaappi, laita sinne kosteusmittari ja siirrä tärkeimmät kuvat PAT-testattuihin taskuihin ja hapottomaan laatikkoon. Merkitse lyijykynällä, keitä kuvissa on ja milloin ne on otettu. Se tieto häviää kuvista usein ensimmäisenä, ja seuraava sukupolvi tarvitsee sitä yhtä paljon kuin itse kuvia.